Aloimpa miettimään parisuhdetta, oikeastaan ehkä omaa parisuhdettani.
Se kostuu monista pienistä osista, niin rumasta täydellisyydestä ja niin helvetin kauniista epätäydellisyydestä. Kaikki pienet elämänrippeet kahdesta ihmisestä yhdessä, siitä kostuu onnistunut yhteenlasku.
Olen onnellinen silloinkin kun olen onneton, välillä tuntuu, että minulla on oikeat ainekset siihen seokseen, mutten löydä kauhaa jolla sekottaisin.
Seurustellaanko siksi että ollaan niin erilaisia vai niin samanlaisia?
Niin en tiedä. En osaa vastata kysymykseen joka lentää päässäni lähes päivittäin.
Ensimmäinen onnistunut parisuhteeni, siltikin niin hajanainen ja rikirevitty.
Paljon hetkiä jolloin on itkenyt verta suhteen takia, silti tuplasti enemmän hetkiä jolloin ei ole hymy lakannut hetkeksikään.

En oikeastaan osaa itse edes selittää mitä parisuhde tosiaan on, kaksi ihmistä tutustuu, ihastuu, rakastuu, kiintyy, kasvaa yhteen ja silti kaikki on niin hajoavaista ja herkkää.
Hetkessä kaiken voi olla valmis heittämään lähimpään roskikseen.
Olen melko onnekas, etten ole vielä kertaakaan halunnut pois tästä suhteesta, vaikka olenkin kovin ahdistuva ja entinen sitoutumiskammoinen ihmishahmo.
Olen luontokappale joka etsii yhä itseään, mutta on jo löytänyt jonkun toisen jonka vuoksi jaksaa ja tehdä sen eteen mitä vain. En tunne itseäni, mutta tunnen hänet?
Elämän pieni totuus on, ettei voi rakastaa ketään jossei eka rakasta itseään.
Voiko itseään rakastaa jossei tiedä mitä on? Kai voi. Ilmeisesti voi, sillä olen rakastunut.

Toivoo ikuisuuteen asti kestävää rakkautta, uskoo siihen, sanoo niin ja silti tietää ettei se ole sitä. Mikään ei ole ikuista, viimeistään kuolema erottaa meidät kaikista ja kaikesta.
Kuolema on veitsi joka rikkoo kestävimmätkin siteet, repii osiin ja tuo kylmyyttä.
Ehkä kuolemakaan ei tarkota pahaa.

Nyt mieleeni muodostuu kysymys, miksi koskaan antaa itsensä kiintyä mihinkään kun tietää että kuitenkin joutuu irrottamaan joskus?
Tunteille ei voi mitään. Sanansa voi valita, tekonsa voi harkita, mutta tunteet kulkevat omia teitään.
Elämästä kai haluaa tehdä kauniin, sellaisen jonka uskoo kestävän loputtomasti ja taas loputtomasti, en tiedä mitä tämän jälkeen on, mutta täällä ei mikään ole lopullista.
Kaikki katoaa joskus, jossain vaiheessa, jonnekkin, jostain johonkin käy tämä tie.
Usein miettii liian tarkkaan siirtonsa, vaikka tietää, että voisi elää niinkuin oikeasti tahtoo, täällä ollaan kuitenkin vain kerran. Niin minä uskon.

Rakkaus, rakkaus, rakkaus. Sanana melkoisen ruma, tunteena kuitenkin hennon kaunis ja pumpulin vaalea. Se on tunne joka kuljettaa meidät käsikädessä jonkun kanssa sinne hattaralinnoihin ja pumpulipilviin, pian sieltä tullaankin ryminällä alas.
En tiedä, toisaalta rakkaus tuntuu niin turhalta, vaikka se on kuitenkin parasta mitä voi olla.
Rakkaus ihan mihin vaan, toiseen ihmiseen, lemmikkiin, johonkin esineeseen, se on tunne joka riivii, kirpaisee, tuo lämpöä ja hoivaa.


Nyt kiidän suihkuun ja ottamaan särkylääkettä tähän helvetilliseen vatsakipuun, pitää lähteä hakemaan hetken päästä silmälasit, luojan kiitos.

Nähdään!