Mä hajoon, tosiaan mä hajoan. Annan itseni hajota.
En tiedä missä mennään ja kuinka lujaa. Elämä on heittäny enemmän kuin 15 kuperkeikkaa ja alkaa pikkuhiljaa voimat olla vähissä jarruttamiseen.

Parisuhde... Ihana ja vaikea, täydellinen ja täys paska. En todellakaan tiedä mitään tästäkään aiheesta.
Tajusin tässä eräänä päivänä, että mä olen rikki. Ihan tosi mä olen rikki, eikä poikaystäväni varmasti edes tiedä sitä, ei se tajua, en osaa kertoa, en edes tiedä haluanko kertoa, enkä tiedä mitään muutakaan. Oon ihan hukassa, totaalisen kadoksissa itteni ja maailman välissä. Mihinköhän mulla on matka?

On jääny vähälle kirjottelukin, mut pakko taas tyhjentää pitkästä aikaa päätä, vaikka tuskin tätä kukaan lukee. No ihan sama.
Mietin jatkuvasti mitä poikaystäväni tekee missä ollessaan, miksei hän vastaa puhelimeen, miksei, miksei, mitä, mitä, mitä. HAJOAA PÄÄ.
Miksi en osaa luottaa? Miksi en osaa olla yksin? Miksi en osaa olla kunnollinen?
Tuhansia ja taas tuhansia kysymyksiä risteilee taas päässäni, löytämättä yhteenkään muuta vastausta kun; EN TIEDÄ.

En tiedä edes mitä enää loppupeleissä haluan omalta elämältäni, en tiedä olenko valmis sittenkään tähän kaikkeen vielä, en tiedä kestänkö tätä kaikkea, enkä tiedä että mistä puhun. Kaikesta. Ihan kaikesta, maailmasta avaruuteen ja elämästä kuolemaan.
Olen tavattoman loppu useimpien asioiden kanssa, en jaksa enää riidellä, en jaksa aina epäonnistua ja pilata kaikkia asioita, en jaksa enää olla se kusipää ja en jaksa enää syyttää ja vihata itseäni.
Miksi en vain voisi antaa mennä ja jarruttaa kun on tarvis? Miksi takerrun aina kaikkeen?
Miksi kiinnyn, kun tiedän, että se kuitenkin hajottaa mut ja satuttaa vaan aina kerta toisensa jälkeen lujemmin?
Iskuja päin kasvoja.

Päätäni särkee ja heikottaa, pelottaa, että sisälläni kasvaa pieni, jolta minun olisi riistettävä elämä. En voisi ottaa sitä ulos tähän maailmaan kun en voisi olla sille mikään.
En vielä olisi valmis, en olisi tarpeeksi vahva, en olisi vielä tarpeeksi aikuinen pitämään toisesta pienestä ihmishahmosta huolta, kun en aina pysty pitämään itsestänikään. En voisi olla vielä kenellekkään äiti, koska tarvitsen äitiä vielä itsekin niin mahdottomasti. Itseasiassa järkyttävän paljon, enkä edes uskoisi.

Hmm, no ei kai tässä auta muu kuin katsoa elämää hetken aikaa eteenpäin ja miettiä sitten asioita uudestaan kun tiedän, että missä mennään.

Hyvää kesää kaikille, onnea ylioppilaille ja valmistuneille, onnea peruskoulusta päässeille ja vitun hienoja päiviä itselleni.
Kiitos tästä, hei.

Noniin, miettivä pääni toimii taas.
Olen miettinyt kokopäivän menettämistä, sitä mitä eniten pelkään, enkä osaa elää sen pelon kanssa oikein. En osaa kohdata sitä, en osaa voittaa sitä, en pääse siitä eroon.
Pelkään sitä, että nyt kun on jotain mistä pitää kii, on pakko pian taas päästää irti.
Miksi en voi osata tätä, miksi en voi ymmärtää, että jotkut ihmiset todella on tullut jäädäkseen siihen vierelle.

Mielessäni pyörii monia, todella monia, ajatuksia..Itsestäni, elämästä, koko universumista ja jopa puutarhasta, miten kaikki syntyy, kaikki kuolee ja katoaa pois.
Ehkä juuri siksi rakastan syksyä, koska silloin näkee sen luonnon hetkellisen kuoleman, tiedän että se kaikki syntyy taas uudelleen ja uudelleen.
Kauneinta aikaa.

Hetken tuntuu, että varpaat hipoo taas pohjaa, mietin asioita jotka ovat hyvin elämässäni, mietin kaikkea mistä niin välitän ja ymmärrän taas, että olen onnellinen. Mahdottoman onnellinen, kaikesta.

Olisi paljon korjattavaa, anteeksi pyydettävää, kiitettävää, kaikkea. Mutta on myös paljon, mistä ei ole mitään sanottavaa negatiivisessa ja positiivisessa mielessä.
Tällä hetkellä olen tyytyväinen kaikkeen, pian nään taas sen rakkaimman, alle 12 tuntia ja olen taas sen sylissä.
Nyt olen yksin pienessä huoneessa, rauhotun, mietin päivän asioita ja touhuja, olen vaan, istun hiljaa ja kirjoitan. Se tuntuu niin mahdottoman ihanalta.
Niin hiljaista, ainoa asia jonka kuulen on näppäimistö. En kaipaa mitään.
En melua, en melskettä, en ihmisiä, en sanoja, en halauksia, en suukkoja, en mitään.
Olen tyytyväinen vain ajatuksiini ja siihen, että saan hetken vain olla, itseni kanssa. Yksin.

En usko, että kovinkaan moni tätä lukee, tai kommentteja ei ainekaa hirveesti tuu ;/
Mutta, tuntuu hyvältä kirjottaa.
Kiitän

Kauniita Unia Maailma, Nähdään Taas Huomenna.

Noniin, vihdoinkin tiedossa loppuviikoksi jotain sosiaalista elämää ja jotain mitä odottaa.
Pitkästä aikaa tuntuu, että on jotain, IHAN VAAN JOTAIN.
Olen juonut eilisen ja tän päivän aikana niin paljon kahvia, että viimeyön unet jäi todella vähäisiksi ja silti olen niin hirveän pirteällä tuulella.

Tänään dösässä mietin asioita, kaikkea maailmassa. Elämästä kuolemaan, rakkaudesta vihaan, ystävyydestä riitoihin. Kaikki voi tapahtua niin pienessä hetkessä, hetkessä jota ei edes kerkee elää, kuin silmää räpäyttäisi ja samassa kaikki onkin toisin.
Nurinpäin, elämä heittää hetkessä kuperkeikkaa ja sitten mennään eikä meinata.

Kuuntelen ystäväni laulua ja pidän kuulemastani, nautin tästä hetkestä, aivan kuin aamukahvista, aamutupakasta, siitä hetkestä kun saa vaan olla, ilman että tarvitsee tehdä mitään, hoitaa minkäänlaisia velvotteita, loppu kevät minulla onkin aikaa olla vain itseni kanssa, tutustua itseeni, miettiä kaikkea ja kasata itseni. Nousta taas sieltä syvimmästä kuopasta ja kohottaa katse uudestaan eteenpäin, ilman että olisi minkäänlaisia velvollisuuksia mistään.
Syksyllä jatkan opiskelua maalariksi, nyt tarvitsen vain hetken aikaa olla ja elää itseni kanssa, opetella asioita itsestäni ja opetella elämään.
Mietin, että voiko koskaan osata elää oikein, ei ole mitään oikeaa elämää. Jokainen valitsee sen muotin mikä tuntuu omalta ja alkaa muovata pientä möykkyä omaksi elämäkseen, kaikki on oikein. Kai.

Ajatelkaa kuinka pienestä elämä todella koostuu, pienen ihmisen hahmosta, ajatuksista, haaveista ja suunnitelmista. Ne on ne pienet elämänriippeet jotka ovat yhdessä suuri merkittävä kokonaisuus.
Elämällä ei kai ole minkäänlaista tarkotusta, elämällä on vain aimoannos merkitystä.
Jokainen on arvokas, jokainen on tärkeä, jokainen on kaunis ja silti niin ruma ihmishahmo virheidensä ja ongelmiensa kanssa. Kaikki on niin särkyvää, kaunista.

Korvissani helisee ääni joka sanoo, että pitäisi tehdä jotain asian eteen että päästäisiin kohta lähtemään kohti Vantaata.
Mielessäni näkyy kuva hymyilevistä huulista, tänään on hyvä päivä.

Kiitos kaunis ja mukavaa viikonloppua ja loppuviikkoa !
Muistakaa, jokainen on joku jollekkin.

Oon miettiny kokopäivän kaikkea tätä mitä ympärilläni tapahtuu, itseäni, mitä haluan elämältä, olen tutustunut itseeni, tarpeisiini, tavoitteisiini ja unelmiini.
Tutustumis kierros itsessäni. Kuulostaa jokseenkin säälittävältä, mutta en tosiaan tiedä mitä olen pienimmässä sisimmässäni.
Tai mitä joskus haluaisin olla.

Elämä on täynnä riskejä, niitä pitää uskaltaa vaan ottaa, virheistä oppii vasta kun ne on tehnyt ja niitäki tekee vain jos uskaltaa ottaa riskin ja pelata.
Elämä on myös täynnä vastoinkäymisiä, itsensä, kumppaninsa, vanhempiensa, ystäviensä, kaikkien kanssa. Elämä on yhtä ylä- ja alamäkeä ja mikä loogisinta, kun on ylämäki ja elämä näyttää tasaiselta, sen jälkeen tulee aina alamäki. Jossain vaiheessa siihenkin oppii tottumaan, että kun on hyvä olo, se ei kestä kauaa.
Mietin ja mietin, mitä tosiaan haluaisin joskus olla, mitä haluaisin tehdä, mikä on MINUN unelmani, haaveeni, suunnitelmani, enkä tosiaan saanut oikein mitään päässäni valmiiksi.
Ehkä kaikilla on perus "leikitään kotia ja ollaan onnellisia" haave, täydellinen avioliitto, kolme lasta, iso talo, koira ja puutarha. Mutta mikä on todellisuus? Mikä on se mitä haluan?
Haluanko leikkiä kotia ja hymyillä kuin kiiltokuvatytöt ?
Ei, en tosiaan tiedä.

Itsestään selvää, että haluan olla parisuhteessa jossa nyt olen, haluan harrastaa harrastuksia joita nyt harrastan, haluan opiskella ammattiin johon tällähetkellä opiskelen, mutta haluanko tämän kaiken vielä muutaman vuoden päästä.
Okei, suhteessa ei ole mitään mitä haluaisin muuttaa, sen kauneus on se virhepiste koko shoussa. Olen siihen enemmän kuin tyytyväinen, rakastan sitä ihmissuhdetta enemmän kuin mitään koko elämäni aikana.
Mutta en silti tunne itseäni, en tunne omia ajatuksiani kovinkaan hyvin, kyllä heitä voin moikata kun tapaan, mutten osaa tulkita niitä.

Asia johon olen erittäin tyytyväinen on se, että eilen sain viimein haettua silmälasini, joita todella tarvitsin.
Sekin pisti miettimään, että silmäaseman pussissa luki "elämä on näkemisen arvoinen" , hmm ironista.
Totta, onhan elämässä paljon mitä haluaa nähdä ja saavuttaa, mutta mitä jos ei osaa tehdä niistä järkeviä yhteenlaskuja, lopputuloksia. Mitä jos kaikki jää vielä epäselväksi vaikka tuntee sisällä palavan liekin tehdä unelmista totta.
Olen usein kuullut, että pohdin välillä liikaa liian suuria asioita pienelle päälleni,
mutta ehkä tämäkin on osa elämäntapaani.
Tiedostan myös, että pian minun pitäisi lähteä katselemaan unenvaltakuntia, sillä minulla on pitkästä aikaa aikainen herätys.

Elämä on ihmeellistä, jonain päivänä näkee kaiken kuin sateenkaarena, kaikki on hienosti, värit kuvastavat koko maailmaa ja maailman kauneutta.
Seuraavana päivänä...Näkee saman sateenkaaren, mutta harmaan erisävyissä.
Kun tulet tien päähän jossa sinun pitäisi lähteä risteyksestä jompaan kumpaan suuntaan, mistä voit tietää kumman kautta sinun kannattaa kiertää, koska kummassakaan tien viitassa ei lue suoranaisesti 'ONNI 5km' , kummassakin on riskinsä. Voit pelata, sinulla on kolme oljenkortta käytössäsi, mitä kun kilautat kaverillesi, skippaat vastauksen ja tarkistat tietosi vielä tietosanakirjastakin ja silti kaikki sortuu niskaan. Olet yksin, silloin olet siinä myrskyssä yksin.
Jos taas onnistut kerralla, pääset sen tason läpi ja sinulla on tavoitteena seuraava, voit turhautua siitä, että tajuat, ettet oppinut matkallasi mitään.

Ei liian monimutkaista itselleni ja varmaan myös teillekkin, en tiedä, ajatukseni risteilevät taas siksakkia päässäni ja samalla ompelevat ajatuksia kiinni päähäni, argh haluan eroon kaikista ajatuksista, haluan tyhjentää pääni ja käydä nukkumaan.
Ymmärrän jossette saa minkäänlaista tolkkua kirjoituksestani, jos tätä ylipäätänsä kukaan seuraa (:D) ja pyydän sekavaa teksitä anteeksi.

Nyt laitan päivän touhut muistojen arkkuun ja itseni samalla lentokoneeseen missä on määränpäänä unien valtakunta, Kauniita Unia.

Aloimpa miettimään parisuhdetta, oikeastaan ehkä omaa parisuhdettani.
Se kostuu monista pienistä osista, niin rumasta täydellisyydestä ja niin helvetin kauniista epätäydellisyydestä. Kaikki pienet elämänrippeet kahdesta ihmisestä yhdessä, siitä kostuu onnistunut yhteenlasku.
Olen onnellinen silloinkin kun olen onneton, välillä tuntuu, että minulla on oikeat ainekset siihen seokseen, mutten löydä kauhaa jolla sekottaisin.
Seurustellaanko siksi että ollaan niin erilaisia vai niin samanlaisia?
Niin en tiedä. En osaa vastata kysymykseen joka lentää päässäni lähes päivittäin.
Ensimmäinen onnistunut parisuhteeni, siltikin niin hajanainen ja rikirevitty.
Paljon hetkiä jolloin on itkenyt verta suhteen takia, silti tuplasti enemmän hetkiä jolloin ei ole hymy lakannut hetkeksikään.

En oikeastaan osaa itse edes selittää mitä parisuhde tosiaan on, kaksi ihmistä tutustuu, ihastuu, rakastuu, kiintyy, kasvaa yhteen ja silti kaikki on niin hajoavaista ja herkkää.
Hetkessä kaiken voi olla valmis heittämään lähimpään roskikseen.
Olen melko onnekas, etten ole vielä kertaakaan halunnut pois tästä suhteesta, vaikka olenkin kovin ahdistuva ja entinen sitoutumiskammoinen ihmishahmo.
Olen luontokappale joka etsii yhä itseään, mutta on jo löytänyt jonkun toisen jonka vuoksi jaksaa ja tehdä sen eteen mitä vain. En tunne itseäni, mutta tunnen hänet?
Elämän pieni totuus on, ettei voi rakastaa ketään jossei eka rakasta itseään.
Voiko itseään rakastaa jossei tiedä mitä on? Kai voi. Ilmeisesti voi, sillä olen rakastunut.

Toivoo ikuisuuteen asti kestävää rakkautta, uskoo siihen, sanoo niin ja silti tietää ettei se ole sitä. Mikään ei ole ikuista, viimeistään kuolema erottaa meidät kaikista ja kaikesta.
Kuolema on veitsi joka rikkoo kestävimmätkin siteet, repii osiin ja tuo kylmyyttä.
Ehkä kuolemakaan ei tarkota pahaa.

Nyt mieleeni muodostuu kysymys, miksi koskaan antaa itsensä kiintyä mihinkään kun tietää että kuitenkin joutuu irrottamaan joskus?
Tunteille ei voi mitään. Sanansa voi valita, tekonsa voi harkita, mutta tunteet kulkevat omia teitään.
Elämästä kai haluaa tehdä kauniin, sellaisen jonka uskoo kestävän loputtomasti ja taas loputtomasti, en tiedä mitä tämän jälkeen on, mutta täällä ei mikään ole lopullista.
Kaikki katoaa joskus, jossain vaiheessa, jonnekkin, jostain johonkin käy tämä tie.
Usein miettii liian tarkkaan siirtonsa, vaikka tietää, että voisi elää niinkuin oikeasti tahtoo, täällä ollaan kuitenkin vain kerran. Niin minä uskon.

Rakkaus, rakkaus, rakkaus. Sanana melkoisen ruma, tunteena kuitenkin hennon kaunis ja pumpulin vaalea. Se on tunne joka kuljettaa meidät käsikädessä jonkun kanssa sinne hattaralinnoihin ja pumpulipilviin, pian sieltä tullaankin ryminällä alas.
En tiedä, toisaalta rakkaus tuntuu niin turhalta, vaikka se on kuitenkin parasta mitä voi olla.
Rakkaus ihan mihin vaan, toiseen ihmiseen, lemmikkiin, johonkin esineeseen, se on tunne joka riivii, kirpaisee, tuo lämpöä ja hoivaa.


Nyt kiidän suihkuun ja ottamaan särkylääkettä tähän helvetilliseen vatsakipuun, pitää lähteä hakemaan hetken päästä silmälasit, luojan kiitos.

Nähdään!