Noniin, miettivä pääni toimii taas.
Olen miettinyt kokopäivän menettämistä, sitä mitä eniten pelkään, enkä osaa elää sen pelon kanssa oikein. En osaa kohdata sitä, en osaa voittaa sitä, en pääse siitä eroon.
Pelkään sitä, että nyt kun on jotain mistä pitää kii, on pakko pian taas päästää irti.
Miksi en voi osata tätä, miksi en voi ymmärtää, että jotkut ihmiset todella on tullut jäädäkseen siihen vierelle.

Mielessäni pyörii monia, todella monia, ajatuksia..Itsestäni, elämästä, koko universumista ja jopa puutarhasta, miten kaikki syntyy, kaikki kuolee ja katoaa pois.
Ehkä juuri siksi rakastan syksyä, koska silloin näkee sen luonnon hetkellisen kuoleman, tiedän että se kaikki syntyy taas uudelleen ja uudelleen.
Kauneinta aikaa.

Hetken tuntuu, että varpaat hipoo taas pohjaa, mietin asioita jotka ovat hyvin elämässäni, mietin kaikkea mistä niin välitän ja ymmärrän taas, että olen onnellinen. Mahdottoman onnellinen, kaikesta.

Olisi paljon korjattavaa, anteeksi pyydettävää, kiitettävää, kaikkea. Mutta on myös paljon, mistä ei ole mitään sanottavaa negatiivisessa ja positiivisessa mielessä.
Tällä hetkellä olen tyytyväinen kaikkeen, pian nään taas sen rakkaimman, alle 12 tuntia ja olen taas sen sylissä.
Nyt olen yksin pienessä huoneessa, rauhotun, mietin päivän asioita ja touhuja, olen vaan, istun hiljaa ja kirjoitan. Se tuntuu niin mahdottoman ihanalta.
Niin hiljaista, ainoa asia jonka kuulen on näppäimistö. En kaipaa mitään.
En melua, en melskettä, en ihmisiä, en sanoja, en halauksia, en suukkoja, en mitään.
Olen tyytyväinen vain ajatuksiini ja siihen, että saan hetken vain olla, itseni kanssa. Yksin.

En usko, että kovinkaan moni tätä lukee, tai kommentteja ei ainekaa hirveesti tuu ;/
Mutta, tuntuu hyvältä kirjottaa.
Kiitän

Kauniita Unia Maailma, Nähdään Taas Huomenna.